Sain olla hyväntekeväisyyskeikalla Keravan vankilassa. Tunnelma oli ihan mainio ja yleisö lähti mukaan rohkeasti. Porukka toivoin seuraavaksi esiintymisvalmennuskurssia luennon ja musisoinnin jatkoksi… Se tulee olemaan ihan huippua!
Sain asukkaiden toimesta kiitokseksi yhden asukkaan kirjoittaman runokirjan, upean käsin piirretyn uniikkikortin ja erikoisen, piikikkään ja karun kukan. Henkisesti sain paljon muutakin. Muistutuksen siitä, ettei meistä kenestäkään näy kuin 10%, jäävuoren huippu! Yleisössäni ei nimittäin ollut yhtään vankia, oli vain mukava äijäsakki, jolla oli hyvä huumori, reilu katsekontakti ja selkeästi avarakatseinen sydän minulle ja tarjoamiini uusiin kokemuksiin. Turhaan jännitin keikkaani, olin porukan keskellä kuin kotonani – kuten ohjaajat minulle sanoivat. Kiitos tästä kuvassa olevasta kortista Rikulle, monipuoliselle taiteilijalle!
Se, mitä me toisistamme ajattelemme kohdatessamme on pitkälti sattuman sanelemaa. Mielikuvaan vaikuttaa mm. kehonkieli, vaatetus, omat tunteet ja kohtaajien menneet kokemukset. Ensivaikutelma rakentuu niin monesta asiasta, joista tällä keikalla vaikuttavina tekijöinä oli tila ja tittelit.
Minä vierailijana, asukkaat vankeina, vartijat ja ohjaajat työntekijöinä… Ennakkoaavistukset ja -odotukset toisistamme meillä kaikilla. Päätin ottaa ns. härkää sarvista tilanteen etenemisen suhteen ja kättelin koko minua kuulemaan tulleen yleisön. Käsituntumia oli monenlaisia ja katseita myös, mutta eipä tämä vapaudesta eristetty ryhmä eronnut muista valmennusryhmistäni. Huoneeseen tuli erilaisia persoonia, pitkiä ja pätkiä, lihaksikkaita sekä laiheliineja. Ryhtiä ja asennetta löytyi, rentoutta ja silmänpilkettä samoin, uteliaisuutta ja ujoutta, ryhdittömyyttä ja iloa, väsymystä ja poweria, mietteliäitä, puheliaita ja tuumivia miehiä – jokaiseen makuun jotakin. Tunnelma oli avoin ja mukava kaikin tavoin.
Mistä siis tunnistat vangin? Mistä valmentajan? Mistä näyttelijän? Mistä autonasentajan? Mistä lähihoitajan? Mistä miljonäärin?
Et välttämättä mistään jos tapaat heidät bussissa, junassa, jalkapallo-ottelussa. Mutta jos menet vankilaan tiedät, että asukkaat ovat tehneet jotain mikä ei ole Suomessa sallittua. Se ei kuitenkaan tietenkään ole heitä määrittävä ainut totuus. He ovat tehneet elämässään paljon muutakin kuin laittomuuksia. He ovat kirjoittaneet runoja, valmistuneet esim. vankilavuosien aikana ammattiin, he opiskelevat, tekivät ja tekevät töitä, ovat muusikoita, hitsareita, tanssijoita, lasten vanhempia… Vapauduttuaan he ovat kadulla kulkiessaan kuten kuka tahansa meistä. Heistä ja meistä näkyy toisillemme vain se 10% mitä haluamme itsestämme näyttää.
Kun rangaistus on suoritettu on vangin sanattomista ja kehonkielen kahleista päästettävä irti. Se ei ole varmasti helppoa, mutta se kannattaa! ”Älä näytä vangilta jos et sitä enää ole, muista että olet paljon muutakin.” Se tulee olemaan heille suunnatun esiintymisvalmennukseni ensimmäinen lause. Sama pätee meihin muihinkin, keskitytään näyttämään tilanteeseen sopivin 10% aidosta itsestämme, se muu 90% kyllä selviää tutustumisen myötä jos on tarpeen. Se mitä haluamme näyttää riippuu pitkälti siitä, millaisessa oman mielemme vankilassa elämme, mitä roolia kannamme harteillamme, mitä uskallamme tai mitä tohdimme paljastaa heti, silmän räpäyksessä toisillemme.
Paras luonteen piirteeni lapsuudesta lähtien on ollut se, etten ole koskaan osannut kunnioittaa tai kumartaa ihmisiä heidän tittelin tai yhteiskunnallisen aseman vuoksi. Ihminen ansaitsee mielestäni itse kunnioituksensa. Minulle sitä ei onnekseni, ja joskus toisten huvitukseksi tai ärsytykseksi, määrittele yritys, varallisuus tai ns. menestys saatikka julkisuus. Tällä vankilakeikalla ja viime viikon avoimessa valmennuksessa taasen kiitin tätä ominaisuutta, kanssani oli ”vain” mukavia ihmisiä – ei johtajia, ei vankeja, ei rikkaita eikä köyhiä ja minä olin vain minä – tein parhaani ja se riittää.